Sanoja surusta kertoo surun olemuksesta ja toimii tukena surutyössä.
Askeleita läpi surun
Vain kerran kuljemme maallisen matkan, sitten olemme poissa. Elämä on tullut täyteen. Kuolema on osa elämän lahjaa. Se kuuluu elämään piirtäen vaelluksemme rajat. Kuolema tekee meistä pienen ja avuttoman. Se on mahti, joka ei ole meidän määrättävissämme; se ei jätä meille valinnanvaraa.
Läheisen kuoleman hetkellä suru on läsnä. Suru on luonnollinen tapa reagoida menetykseen. Sen läpi on työskenneltävä ja sitä on ymmärrettävä päästäksemme eteenpäin. Suruun sisältyy toive saada vainaja takaisin. Läheisen menetys konkretisoituu surevan eläessä ensimmäistä kesäänsä, ensimmäistä syntymäpäiväänsä, ensimmäistä jouluaan, ilman läheistä ihmistä.
Lopulta on pakko hyväksyä, että kuollut on lopullisesti poissa. On aika antaa kyynelten tulla, itkeä yhteisten muistojen hyvyydelle, itkeä kipeiden kokemusten tuskalle. Mennyt yhteinen elämä ei kuitenkaan koskaan katoa. Rakkaus, ilo ja suru ovat limittäin. Surun kyyneleet saavat vuotaa, sillä niiden takaa kimmeltää elämän toivo.
Surun kokeminen ja surutyö ovat aina yksilöllisiä. Esimerkiksi asenteemme kuolemaa kohtaan vaikuttavat siihen miten koemme surun. Usein surutyön jakaminen läheisten kanssa helpottaa tuskaa. Surevalle läheisen halu olla lähellä ja kuunnella ovat hyvin tärkeitä. Kohtaamalla yhdessä kuoleman todellisuuden ja tulevaisuuden toivon voimme tukea toisiamme surun kohdatessa.
Syvästi eletty suru eheyttää elämää, sillä hyvin tehtynä surutyö antaa avaimet kypsään elämään jolloin ihminen on tasapainossa kuoleman – myös oman kuolemansa – kanssa. Jokaisella on oikeus omaan suruunsa ja olla yhdessä sen kanssa. Sureminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, niin surevalta kuin hänen läheisiltäänkin. Se on ohimenevä tärkeä vaihe, josta saa uusia rakennustarpeita jäljellä olevaa elämää varten ja jossa menetyksestä tulee osa ihmistä. Elämän rajojen hyväksyminen antaa mielekkyyttä elämään. Itkun jälkeen elämä jatkuu, mielen täyttävät muistot, suru hellittää otettaan. Surun jälkeen alkaa uuden elämän opetteleminen. Elämän, josta yksi vaeltaja on poissa.
Surun vaiheet
Selviytyäksemme surusta meidän on ymmärrettävä sitä.
JÄRKYTYS on surun ensimmäinen reaktio. Jos kuolema seuraa pitkällistä sairautta tai se aiheutuu vanhuudesta, ei järkytys ole niin ankara, vaikka se on tuntuva ja todellinen. Kun osaamme ennakoiden odottaa kuolemaa, etenemme surussa jo ennen kuoleman tapahtumaa. Surun tässä vaiheessa muiden ihmisten voi olla vaikea keksiä sanottavaa. Pohjimmiltaan suru on kestettävä yksin, vaikka surun jakaminen, lohdutettavaksi antautuminen voikin lievittää sitä.
Ymmärtävä lähimmäinen on surevalle äärimmäisen tärkeä. Enemmän kuin lohduttavia sanoja, sureva tarvitsee hyvän kuuntelijan. Jokainen meistä osaa puhua ja kuunnella tunteiden kieltä, siksi jokainen voi olla surevalle lohdutus. Tärkeätä ei olekaan mitä sanotaan tai tehdään, vaan olla läsnä, jakaa surevan kokemus. Läheisensä menettänyt haluaa puhua vainajasta, ilmaista suruaan, hyväksyä sen, että on oikein tuntea surua. Suru on surevan oma, eikä sitä voi ottaa pois, mutta on tärkeää olla aito, olla olemassa, antaa surevan purkautua, jos hän haluaa.
Toinen vaihe on PUUTUMUKSEN TUNNE. Asiat eivät vaikuta todellisilta, emmekä kykene ajattelemaan selkeästi. Tässä vaiheessa ihminen ei pysty omaksumaan “miksi?” -kysymykseensä vastausta vaikka sen esittäisikin.
Kolmas vaihe: HARHAKUVITELMAT ja SYYLLISYYS. “Minusta tuntuu aivan kuin hän olisi vain käymässä jossakin ja tulisi pian takaisin”, kuulee usein surevan sanovan. Tämä kokemus on normaali, etenkin jos suru on astunut elämään äkillisesti. Vaihe on vaikea; jäljellä on syvä tunteenomainen kiintymys vainajaan, monet asiat muistuttavat hänestä. Tähän vaiheeseen kuuluvat usein myös syyllisyyden tunteet, nekin ovat normaali osa surua. Ne voivat olla todellisia tai surun aikaansaamia ja ilmaista vain jonkinlaista tunnetta siitä, että ollaan menetyksestä vastuussa. Tämäkin on tiedostettava. Meidän olisi päästävä selvyyteen siitä, ettei meidän tarvitse tuntea syyllisyyttä, ikään kuin olisimme pettäneet vainajan.
SURUN ILMAISEMINEN ja sen ULOS PÄÄSTÄMINEN on neljäs vaihe. Tämä ei tarkoita, ettei suru olisi jo tullut. Kun vähitellen alkaa suostua menetyksen todellisuuteen, voi näyttää siltä kuin tunteet vasta pääsisivät valloilleen. Kun tunteenilmaukset ovat tullakseen niitä ei pidä lukita sisäänsä. Itkeminen on normaali ja usein välttämätön osa paranemista. Se auttaa meitä hyväksymään tapahtuneen, sillä tunteiden ilmaisemisella ja jakamisella toisten kanssa on puhdistava ja parantava vaikutus.
Viides vaihe on vainajaan liittyvien MUISTOJEN KOHTAAMINEN. Suru etenee hitaasti, muistojen käsittely vie aikaa ja aiheuttaa tuskaa. On hyvä puhua surustaan avoimesti – toistuvasti, pitemmän ajan kuluessa, kertoa miltä tuntuu. Tämä on yksi tapa kulkea surun läpi. Suostuessamme tuskaan ja sopeutuessamme elämään ilman menetettyä läheistämme meidän on kohdattava muistomme ja käytävä ne läpi. On AIKA OPETELLA UUDESTAAN ELÄMÄÄN.
Kun menetys on hyväksytty ja suru on kuluttanut voimansa, eivätkä muistot enää tarkoita sietämätöntä tuskaa, voimme kokea uuden elämän. Monet ihmiset oppivat uudelleen arvostamaan elämää surun kokemisen jälkeen. Nämä kuusi kokemusta – äkillinen järkytys, puutumus, kamppailu harhakuvitelmien ja todellisuuden välillä, surun ilmaiseminen, muistojen käsitteleminen ja viimein elämän uudistuminen – ovat ne vaiheet, joista suru koostuu.
Voimme kohdata kuoleman todellisuuden tavalla, josta on meille apua. Vainajan näkeminen saattaa auttaa paranemista alkuun, tosin tämä on yksilöllistä. Rakastamamme ihmisen fyysinen ruumis on nyt kylmä ja suremme menetystämme, mutta samalla voimme iloita, että rakkaamme on päässyt rauhaan.
Toisen ihmisen rakastamisen etuoikeus sisältää aina eroon joutumisen riskin. Emme voi rakastaa täydesti joutumatta tämän mahdollisuuden kanssa kasvokkain. Se on yksi elämän muuttumattomista totuuksista.
Lähteinä käytetty:
Matti Järveläinen: Elämä jatkuu
Simo Repo: Surussa on valo
Harold Bauman: Läpi surun
Marja-Liisa Husso, Marja Kautto ja Saana Saarinen: Tunne on totta
Copyright Kaavin Kivi Oy